Tällä viikolla molempien lasten muskareissa on taiteiltu. Aurinkoisen ryhmässä alkuviikolla oli vauvoja värikylvyssä ja siinä missä moni tyytyi maistelemaan "värejä" kaikessa rauhassa, otti meidän neiti tuon värissä kylpemisen ihan kirjaimellisesti.
Apilanutun muskari oli tänään. Se oli jälleen taiteilua monessakin mielessä. Muskariin meneminen on aina ja kaikkien mielestä kivaa. Siellä oleminen on kivaa sekin, joskin vaatii vähintäänkin lehmän hermoja.
Apilanuttu odottaa muskaria niin, ettei malttaisi millään istua siellä paikallaan. Pitäisi juosta, heitellä soittimia ja saada täysi huomio kaikin keinoin. Huoh...
Kun yritän saada pojan rauhoittumaan syliini on kommentti ja kiukuttelun aihe aina sama: Äiti, älä pidä minutta kiinni!
Koko vuoden aikana kokonaista yksi muskari on sujunut ihan rauhassa, aina muuten keskittyminen (ja käyttäytyminenkin) on hakusessa. Tilanne on matkan varrella harmittanut meitä molempia, sekä äitiä että poikaa. Onneksi Aurinkoinen malttaa vielä seurata Apilanutun muskaria turvakaukalossaan!
Tänään aamulla kaikki sujui kuin tanssi. Oli loistava aamu ja odotin myös muskarin onnistuvan hyvin. No ei ihan...
Kaksivuotiaana on oltava yhtä aikaa iso ja pieni eikä se ole helppoa! Alku sujui mainiosti, mutta sitten alkoi vanha ja tuttu meininki...
Hetkittäin on voimaton olo, kun tuntuu, ettei mikään auta tilannetta. Monta kertaa muskaripäivinä on kertakaikkinen huono äiti -fiilis. Ja pettymys omaan itseensä: miksen minä osaa paremmin? Tänään se ei ole ihan unohtunut vieläkään, vaikka muskarin jälkeen kaikki sujui taas mainiosti.
Miten sitä oppisikaan päivä päivältä paremmaksi äidiksi? Tänäänkään en muskarissa osannut aina suhtautua tahtoikäiseen parhaalla mahdollisella tavalla. Ja toisaalta - mikä edes on se ainainen paras mahdollinen tapa?
Vastakohta muihin samanikäisiin, rauhassa laulaviin ja soittaviin lapsiin on melkoinen. Ei sillä, en minä omaani kehenkään muuhun vaihtaisi!
Apilanuttu on voimakas luonne ja vähintäänkin vauhdikas. Minä olen samanlainen, joten ymmärrän poikaa hyvin. En voi silti kieltää, etteikö välillä olisi haastavaa. Viimeisen parin kuukauden aikana on kuitenkin onneksi otettu valtava harppaus hyvään suuntaan.
Me olemme kasvaneet yhdessä pitkän matkan. Aiemmin moni asia takkusi, nyt enää vain muskari. Ja koska muskarissa kuitenkin on kivaa, ei periksi anneta!
Sitten se toisenlainen taiteilu. Apilanuttu heittäytyi siihenkin tapansa mukaan täysillä. Maalari maalasi reiän paperiin heti, muttei se vauhtia lannistanut!
Äidin vauhtiveikko <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti