Ensimmäinen päiväkotipäivä meni lopulta hyvin.
Vielä aamulla vaikutti siltä, että Aurinkoiselta kestänee kau-an tottua päiväkotiarkeen. Tyttö oli luonnollisesti häkeltynyt, mutta myös todella kiinni minussa.
Ulkoillessa Aurinkoinen uskaltautui vähän leikkiin, lounas sujui jo jotenkin ja ennen kuin tyttö meni päiväunille, sanoin hei-hein ja lähdin käymään kaupassa. Odotin toki oven takana niin kauan, että uni tuli.
Sain päiväkodista sovitusti tekstiviestin, kun tyttö heräsi. Palasin tunnin sisällä siitä ja kappas - löysin päiväkodista hyväntuulisen tytön. Kun minä tulin näkyviin, alkoi kitinä. Niinpä.
Aurinkoisella on menossa jonkinlainen eroahdistusvaihe, joka liittyy nimenomaan äitisuhteeseen. Kitinää on ihan rauhallisissa kotioloissakin paljon. Lisäksi sunnuntaina synttäreillä Aurinkoisella oli kaikki hyvin niin kauan, kun olin pois näkyvistä. Onkohan muillakin lapsilla tällaisia vaiheita? Apilanutun vauva-ajalta en tällaista muista ainakaan näin voimakkaasti.
Kun minä olen paikalla, ei kelpaa mikään muu kuin sylissäolo. Ja toisaalta hyvä niin - yksivuotias on vielä pieni.
Oivallus helpotti, kitinä ei johtunut pelkästään päiväkodista. Nyt vaan etenemme hitaasti, lapsentahtisesti ja totuttelemme uudenlaiseen arkeen. Ainakin vielä huomenna olen mukana päiväkodissa koko päivän. Kyllä tämä tästä! Perjantaina onkin taas kotipäivä.
Meidän päiväkodissa on kaikkiaan 25 lasta, heistäkin iso osa osa-aikaisia niin kuin Apilanuttu ja Aurinkoinenkin. Pienimmät ovat yksivuotiaita, vanhimmat eskarilaisia. Tänä syksynä yksivuotiaita on kolme, myös kaikkien sisarukset ovat samassa päiväkodissa. Perheet tuntevat toisensa ja tapaavat myös päiväkodin ulkopuolella. Ihan loistavaa!
Apilanuttu oli päiväkotiin palaamisesta ja kavereista todella innoissaan. Kun ulkoillessa ehdotin, että isoveli olisi kutsunut siskon mukaan leikkimökkileikkiin, oli vastaus ponteva: "Mieluummin en pyytäisi." Ja jatkoi leikkiä kauan kaivattujen kavereiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti